Hei, olen Ella 8kk

May 20, 2013 by

Hei, olen Ella 8kk

Seuraamme näillä sivuilla Ellan edesottamuksia allergiataipaleella.

Hei!

Minä olen Ella. Olen kaikkien mielestä oikein herttainen ja rauhallinen tyttö, hymyilen lempeästi ja paljon melkein hampaattomalla suullani.

Paitsi silloin, kun äiti syö jotain, mikä ei minulle sovi. Silloin minä itken ja huudan ja huudan niin kovaa, että tarvitaan äidin lisäksi isäkin apuun. Ne kantavat minua ja hyssyttävät ja heijaavat ja taputtavat, mutta ei se paljon mahakipuuni auta. Pystyssä on kyllä hieman helpompi olla.

Luulen myös, ettei isä tykkää, kun oksennan isän päälle, vaikka minulle tulee siitä vähän parempi olo. Ainakin hän nyrpistää nenää ja juoksee vaihtamaan vaatteita. Erityisesti vaatteet, joita sanotaan puvuiksi, ovat kai sellaisia, joihin ei minun oksennukseni sovi.

Huomaan joskus, että äidin katse on pelokas, kun oloani helpottaakseni heitän päätä aika kovaa taaksepäin ja pistän selkäni tiukalle kaarelle, joskus joudun tekemään sitä kesken syömisen. Sitten joskus, kun sattuu, myös puren ja riuhdon ja vääntelehdin ja taas huudan vähän, vaikka olenkin muuten lupsakka tyttö. Ja minua vähän nolottaa sekin, että turauttelen julkisilla paikoilta, joskus minulla varavaatteetkin loppuvat, kun aina sitä kakkaa menee ihan joka paikkaan.

Silti ne kanniskelevat minua aina, kun minua sattuu, eli aika usein. Äiti herää joka yö kanssani useita kertoja ja onneksi äidillä on ne rauhoittavat tissit, että voin vähän taas jatkaa mukavia uniani, jossa myös syön maitoa. En oikein tiedä, miksei äiti voi sen jälkeen nukahtaa, ei minulla vaan ole mitään vaikeuksia! Aikuiset ovat kummallisia.

Välillä äiti istuttaa minut päättäväisesti syöttötuoliin ja tutkii muistiinpanojaan ja kaivelee pakkasesta pakasterasioita. Minua vähän pelottaa syöttötuoli, koska joskus tulen kipeäksi niistä ruuista, mitä minulle syötetään, vaikka kovasti haluaisin maistella kaikenlaista. Söisin aina paperia ja purisin muutenkin, kun suuta usein kutittaa. Paperia minun ei anneta kuitenkaan syödä, yritänkin olla aivan hiljaa, etteivät he huomaisi.

Äidille on kuitenkin kerrottu, että minun pitäisi syödä normaalisti, kuten muutkin ikäiseni ja toki minä haluaisinkin, mutten minä haluaisi itkeä ja valvoa jatkuvasti 🙁 Haluaisin elää normaalia vauvan elämää välillä, jokeltaa, nauraa, konttailla ja antaa märkiä pusuja veljilleni. Olla herttainen vauva, kuten minä olen. Joko sanoin sen?

Näen, että äiti on väsynyt, ja isä on väsynyt. Veljenikin itkee ja heräilee paljon. Minä mielellään kertoisin kaikille, miten kipeä oikeasti olen ja miten ihana äiti on, kun ei syö ikinä herkkuja juhlissakaan, vaikka näen, että äidin tekee kovasti mieli. Äiti kai rakastaa minua. Jotkut aikuiset ovat kuitenkin siitä hassuja, että he eivät kai halua uskoa, että minä voin olla näin kipeä. En tiedä, miksi ne eivät aina usko äitiäni, kun äiti kertoo, että minä tulen kipeäksi, jos hän syö kakkua. Miksi kukaan olisi muuten syömättä kakkua, jos sitä tekee mieli?

Äiti kuitenkin aina sanoo, ettei kanssani ole niin raskasta, olenhan minä sentään usein hyvävointinenkin… Äiti ja isä ovatkin  harjoitelleet jo kahden lapsen kanssa ennen minua ja tietävät, mitä tehdä. Äidillä on joskus hakea ilme, kun hän puhuu siitä, kuinka veljieni kanssa hän ei tiennyt vielä mitä tehdä, eikä kukaan kertonut… Meillä on nyt kuitenkin mukava lääkäri, jolle minä aina hymyilen. Hän uskoo sitä, mitä äiti ja isä minusta kertovat ja yrittää auttaa. Ja välillä vain kuuntelee ja ymmärtää!

Terveisin,
Ella
Ps. Opin tänään konttaamaan

Leave a Reply